Viimeyönä näin unta jossa hiiviskelin johonkin laitokseen Metal Gear -tyyliin. Valitettavasti Fluttershy huomasi minut, joten otin hänet vangikseni estääkseni häntä ilmiantamasta minua. Fluttershy oli tästä hyvin peloissaan, ja minä yritin lohduttaa häntä parhaani mukaan että päästäisin hänet vapaaksi kunhan itse pääsen ulos täältä.

Lopulta jätin Fluttershyn johonkin taakseni kävelläkseni ulos laitoksen portista muiden töistä lähtevien ihmisten joukkoon sulautuneena. Ovella oli vartiossa Starlight Glimmer, ja vaikka hän olikin kesittynyt ennenkaikkea vartioimaan ulkoa sisäänpäin pyrkiviä uhkia vastaan, ponin suurilla silmillä hän näki varmasti yhtä hyvin yhdeksänkymmentä astetta sivullekkin suoraan ihmisjoukkoon jonka mukana kävelin. Yritin pitää pääni kylmänä ja käyttäytyä normaalisti, mutta heräsin ennenkuin pääsin turvallisesti ulos asti.

Viimeaikoina olen jostain syystä ruvennut saamaan flashbackejä kaikennäkösiin uniin jopa vuosienkin takaa. Tuli tuossa hiljattain mieleen yksi eriskummallisimpia "unia", joka on vieläpä poniaiheinen. Kyseessä ei ollut tavanomainen uni, vaan olin hereillä ihan keskellä päivää ja mieleni oli kovin maassa. Väsähdin ja suljin silmäni, ja sillä sekunnilla putosin uneen, vaikken nukahtanutkaan.

Havahduin ahdingostani ja huomasin olevani Applejack. Makasin karulla kallioisella erämaalla. Takanani avautui niin synkkä maisema, ettei mustasta voinut erottaa pilvien loppua ja maan alkua. Jotenkin olin sieltä päässyt karkuun. Sydämeni oli riutunut ja hento: kärsimyksessä taottua lohtua, myrskyn jälkeistä toivoa ja näistä yhteenkudottua nöyrää huokausta. Sen siivittämänä nousin pehmoisille kavioilleni, ja heikkoudestani ammensin heleää voimaa. Taivas heijasti tunteitani kuin rauhaisa lampi: edessäpäin musta hiipui harmaaseen, kahden maailman utuiseksi rajaksi.

Lähdin laukkaamaan eteenpäin, askeleeni ripeät, mutta höyhenen kevyet. Punertava tomu pölisi kavioideni alla ja tummat terävät kalliot viilettivät ohitseni. Saavuin jyrkänteen reunalle, josta avautui maisema ankeaan synkkien vuorien syleilemään laaksoon. Sinne vei polku, jota epäröimättä rupesin seuraamaan. Saavuttuani alas näin ympärilläni samaa erämaata, eikä missään näkynyt tietä ulos laaksosta, taivaskin oli tasaisen harmaa. Lannistumatta karautin kevyeen laukkaan ainoaan suuntaan, jonka tiesin: eteenpäin.

Vuoret kutistui takanani ja suureni edessäni. Horisonttia tavoitellessani näin vuoressa syvän arven: suunnattoman rautaisen portin. Se aukesi itsestään ja paljasti sisältään tunnelin. Tunneli jatkui ja jatkui, mutta jossain kaukana näkyi pienenpieni kipinä. Se suureni askel askeleelta, kunnes se puhkesi kukkaan ja avautui tunnelin suuksi. Sen läpi kuljin.

Edessäni oli rinne alaspäin, ja lohduton louhikko hiljaa virkosi vehreäksi ruohoksi ja metsäksi. Taivas riisui harmautensa iltaiseksi värien kirjoksi. Tummaa syvää sinistä, taianomaista purppuraa, hellää hehkua. Kirmasin polkua pitkin metsään ja hidastin käyntiäni, kun toivo vaihtui rauhaksi ja suruni iloksi, ja saatoin viimein lepuuttaa uskollisia kavioitani. Metsä hehkui lempeästi ja kaikki sen kirjavat kukat, puut ja tulikärpäset lauloivat tervetuloa, ei sanoin, vaan värein.

Havahduin hereille tästä näystä ja ahdinkoni oli poissa, mieleni rauhallinen ja toiveikas. Harvoin unella on niin voimakas vaikutus, että se lohduttaa vielä vuosienkin jälkeen. Tämä on kyllä yksi rakkaimpia uniani ikinä.

Viimeyön unessa Rarity oli rakentanut varsijousipistoolin, ja testaili sitä kanssani Kokkolan kaduilla. Ensin hän yritti ampua pulua, mutta vaikka se oli tulossa kohti niin superraskas metallinuoli putosi maahan sen eteen ja upottautui asfalttiin. Sensijaan että Rarity olisi vaivautunut kaivamaan nuolta ylös, hän käytti mystistä kykyä kelata aikaa aiempaan "kohtaukseen" ennen pulun näkemistä, ja kokeili ampua nuolella vastaantulevaa autoa. Jälleen kerran nuolen rata jäi lyhyeksi, ja minä ehdotin että Rarity tekisi aseeseen tähtäimen pudotusta varten, mahdollisesti jopa etäisyyksien mukaan niin että nuolet saisi lentämään oikeassa kaaressa mille tahansa matkalle. Rarity ei kuunnellut, vaan skippasi taas aikaa taaksepäin ja tälläkertaa yritti ampua moottoripyöräilijää. Nuoli jäi kiinni moottoripyörän bensatankkiin, ja Rarity skippasi aikaa taas taaksepäin saadakseen sen takaisin. Lopulta Rarityn aikahyppely kuitenkin meni liian pitkälle ja päädyimme Youtubepooppiin. Maailman värit muuttuivat kaleidoskooppiseksi mössöksi ja kaikki kausaliteetti hajosi totaalisesti, joten tässä tilanteessa oli mahdotonta tehdä mitään rakentavaa ennenkuin heräsin.

Uuden asunnon ensimmäinen poniaiheinen uni:

Uni kertoi Witcher-pelistä, jossa mane6 seurasi päähenkiöä Geralttia. Peli keskittyi pääosin Geraltin ohjaukseen normaalin Witcherin tyyliin, mutta välillä pelaaja pystyi pelaamaan myös yhdellä häntä seuraavista poneista ja etsimään samasta ympäristöstä hyödyllistä loottia Geraltin tehdessä muita asioita.

Yhdessävälissä Geraltin täytyi päästä soluttautumaan teatteriin, ja hän päätti että paras tapa tehdä tämä oli opetella soittamaan pianoa ja esiintymällä muusikkona. Ajatus pianonsoiton opettelusta tyhjästä pelkästään yhden peitetarinan vuoksi tuntui hullulta, mutta vielä hullumpaa oli että pelissä soittaminen tapahtui quicktime-eventeillä jokaisen sormen liikuttamiseksi erikseen mikä teki tehtävästä lähes yhtävaikean kuin oikeasta soittamisesta. Mietin vielä kuinka uskomattoman typerää oli että soittaminen tapahtui juuri tällä mekaniikalla kun guitar hero tyylinen tulevien nuottien näkeminen ennakkoon olisi ollut kaikinpuolin järkevämpää. Yritin tuota moneen kertaan mutta epäonnistuin toistuvasti, ennenkuin huomasin että tämä oli myös yksi kohtauksista joissa pystyin pelaamaan poneilla. Twilightin näkökulmasta katsottuna teatteri oli suoranainen aarreaitta, ja pelin tavalliseen vendor trashiin verrattuna kaikki löytyvät esineet olivat kymmeniä kertoja arvokkaampia. Harmi vaan että seuraava savepointti koittaisi vasta kun onnistuisin soittamaan Geraltilla neljä tai viisi kappaletta putkeen, joten teatterin loottaus siinätoivossa että tämä olisi se kerta kun ihmeenkaupalla selvitän tuon hullunvaikean minipelin olisi todennäköisesti ajanhukkaa.

Viimeyön unessa vuorenseinämälle rakennettu aasialaistyylinen ponikaupunki yritti rakentaa kivistä muuria pysäyttämään laavavirtaa. Suureksi harmiksi ja häpeäksi he eivät onnistuneet siinä, ja joutuivat tyytymään ohjaamaan virran ohi heidän kaupungistaan. Häpeällistä tästä teki se että kauan sitten sama kaupunki oli ennenkin ohjannut laavavirran ohi itsestään ja suoraan pienempään kylään, jotain mitä ponit olivat luvanneet olla enää ikinä tekemättä.

Rainbow Dash lensi nopesati pienelle kylälle kertomaan että yritys pysäyttää laavavirtaa oli epäonnistunut, ja kylän täytyisi nopeasti tehdä omat valmistelunsa sen varalle. Kylän ponit olivat kuitenkin jo tehneet varotoimia puolivalmiiksi asti varmuuden vuoksi, joten nyt Rainbow Dash jäi auttamaan laavalta suojaavan seinän loppuuntekemisessä. Aluksi hän oli aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin edistystä projektissa, mutta pian hän oppi kysymään paikallisilta mitä tehdä ennenkuin teki oletuksia heidän rakennustekniikoistaan. Näytti siltä että Rainbow Dash oli oppimassa tärkeää opetusta nöyryydestä, mutta tässävaiheessa heräsin.